20. lokakuuta 2013

PicFic: The Killer of the Clan ~Part 3

Tervehdys~

Tästä osasta tuli hieman... hämärä?
En osaa oikeastaan sanoa, mutta toivottavasti voitte elää tämän osan kanssa ^^"

Teen tähän varmaan vielä jonkun pienen epilogi tyylisen osan ja sitten katsotaan mitä tapahtuu.
Ehkä aloitan jotain nykyisyyttä kuvaavaa tarinaa.

Mutta, ensi kerralla joko Julius kuvia, tai sitten jotain ihan muuta~

^^



(Jatkuu aluksi Harpan selityksenä Luciukselle)
~~
*ääniefekti yms.*
Normaali puhe
Huutamista!


---





Julius... Sinähän muistat minkälaisen kohun hän sai aikaan.







Hänestäkin yritettiin jossain vaiheessa nyhtää niitä ominaisuuksia joita minullakin on.
Jos hänestäkin olisi sittenkin jotain hyötyä.









Mutta ei. Hänestä ei saatu samanlaista kuin minusta. 
Juliuksesta ei löytynyt mitään yliluonnollista, ainoastaan anemia ja kasa muita sairauksia.
Julius oli täysin ihminen alusta asti. Hän ei koskaan pysynyt hereillä öisin ja hän valvoi päivät vaikka kiellettiin.
Hän oli puhdasveristen vampyyrien ihmislapsi.










Juliuksella oli ja on edelleenkin pakonomainen tarve näprätä jotain, leikkijunaa, radiota...
Muille hän oli sairas pieni lapsi.

Kun Julius oli sen verta vanha, että osasi etsiä itselleen syötävää, hänet jätettiin yksin.
Kukaan ei enään jaksanut olla hereillä päivisin. Kukaan ei hakisi Juliusta takaisin turvalliselle alueelle, jos hän menisi pihapiirin ulkopuolelle päiväsaikaan.






Mutta aina kun minä olin kotona, pidin hänestä huolta.
En voinut hylätä pientä veljeäni päivänvaloon yksin.

"Ihmisvaiheeni" pituus kasvoi, enkä enään suostunut menemään sinä aikana tappamaan vampyyrinmetsästäjiä.









Julius oli kaikkein lähimpänä minua.
Ymmärsimme toisiamme, olimme molemmat 'mutaatioita' puhdasveristen vampyyrien keskellä.

Minä sain syyn pysyä kotona.








Aika kului verkkaisesti.
Listani ei lyhentynyt enään entiseen tahtiin, mutta siitä ei valitettu minulle.
Luulin että he hyväksyivät sen, että jäin vahtimaan Juliusta.

Yleisellä tasollahan se oli hyväksyttyä.
Vanhempamme pitivät siitä, että heidän lapsensa hoitivat itse omat asiansa. He rakastivat meitä, vaikkemme olleet puhdasverisiä.
En uskonut että kukaan haluaisi päästä Juliuksesta eroon.









Pikkuhiljaa melkein kaikki oikeastaan unohtivat että Julius oli edes olemassa.
Kukaan ei enään muistanut että hän hiippaili ympäriinsä päivisin.










Leikin usein Juliuksen kanssa, hän oli yksin ainoastaan kun vampyyriviheeni oli päällä.
Se pieni vaihe oli ainoa, joka muistutti muita siitä, että minä olin olemassa.










Mutta jossain vaiheessa Julius muuttui poissaolevaksi.
Aivan kuin hän tietäisi mitä tulisi tapahtumaan.



~







Sinä aamuyönä kun kaikki oli vielä ruusuisesti satuin kuulemaan "työnantajani" ja parin muun vampyyrin keskustelun:  

-Harumi pitää saada takaisin töihinsä-


-Se on sen pienen sinisilmäisen lapsen syytä ettei hän enään tee työtään-


-Hoidamme sen lapsen pois tieltä-


-Ja jos Harumi kehtaa sanoa vastaan.....-









Raivostuin kuulemastani.
He eivät saisi tappaa Juliusta, eihän se ollut hänen vikansa, että hän on ihminen!









Livahdin itkua ja raivoa pidätellen takaisin huoneeseeni.








Olin umpikujassa, en enään tiennyt mitä tehdä.

Julius tuskin selviäisi anemian takia kovin kauaa elossa jos jättäisin hänet entiseen malliin yksin pitkäksi aikaa. Mutta jos en lähtisi hänet tapettaisiin.









Viha sumensi järkeni.











En enään muista, kaavailinko päässäni jotain suunnitelmaa millä pääsisin tilanteesta pois.

Pakeneminen ei onnistuisi, klaani oli levittäytynyt niin laajalle myös ihmismaailmaan, ettei kukaan olisi turvassa.


Vaihtoehdot pyörivät päässäni.






Jossain vaiheessa aamulla, kaiken sen itkemisen jälkeen...







Järjen ja armon ääni päässäni vaimeni.







"Älä koskaan jätä jälkiä jotka viittaavat sinuun."

"Tapa kaikki jotka epäilevät sinua"


Vanhat ohjeet...






Ne olivat viimeiset asiat, joita muistan ajatelleeni siinä hulluuden keskellä.







Ja sitten kaikki pimeni.

Kukaan ei huutanut, kaikki nukkuivat. 
Juliuskaan ei ollut siihen aikaan aamusta hereillä...






Kun lopulta jonkinlainen järjen ja todellisuuden huuto kuului sen hulluuden ja pakokauhun alta, kaikkialla oli vain ruumiita.







-Mitä minä olenkaan tehnyt-

En uskonut sitä todeksi, miten minä olisin muka voinut tehdä sen.

Minun oli pakko paeta.







Ennen lähtöäni naarmutin Juliuksen muistijälkeä kaikesta.
Minulla ei ole hajuakaan kuinka paljon hän muistaa tai tietää menneisyydestämme.









Jätin koruni isän työpöydälle.
Merkiksi sopimuksen purkautumisesta.

En enään koskaan tappaisi ketään.







Ja sitten lähdin pakoon.







Lähetin Juliuksen salanimellä Johan arvostettuun sisäoppilaitokseen opiskelemaan.
En olisi jaksanut pitää hänestä huolta sinä aikana.


...



Hiukseni muuttuivat pian Juliuksen lähdön jälkeen punaisiksi ja silmieni aiempi kirkkaus sameni.
Aivan kuin näyttääkseen muille, mitä olin tehnyt.
Vaikka kukaan muu sinun lisäksesi ei tiedä tästä.

Silmieni kirkkaus palasi hieman ennen kuin Julius palasi "kotiin".
Ja sain vasta vähän ennen sinun tuloasi pestyä ''veren'' pois hiuksistani...

En vieläkään oikein tiedä mistä se johtuu.

~~


*TUMPS*








Harumi: ? *Vaimealla äänellä* Lucius... viitsisitkö olla kuristamatta noin kovaa...
Ei ole kohteliasta paiskoa ihmisiä seinälle ja kuristaa.










Lucius: Miten sinä kehtaat....









Lucius: Miten saatoit jättää minut eloon? Unohditko minut?
Minähän nukuin viereisessä huoneessa!









Lucius: Miksi et tappanut minua!?









Harumi: Minä yritin... Se on ainoa asia minkä muistan. Se kuinka minun olisi pitänyt tappaa sinut...









Harumi: Nukuit niin viattomasti. Minun olisi pitänyt säästää sinut kaikelta siltä kurjuudelta minkä jouduit kokemaan. Siltä taakalta... mutta en pystynyt.
Sinä olit minulle liian rakas tapettavaksi.








Ja jotenkin minä tiesin, että sinä pysyisit vielä elossa.
Ja toisit klaanin takaisin sen entiseen... hyvään... loistoon.





~













Harumi: Lucius, sinä olet vahva vampyyri. Joten jatkossa älä kurista minua.








Lucius: Hyvä on...







Lucius: Olen pahoillani...





Harumi: Ei se haittaa... Olethan vielä elossa.




--


6 kommenttia:

  1. Oi, taas ihan valtavan jännittävä osa! owo
    Olet kyllä tosi hyvä tekemään näitä, täytyy sanoa! n___n
    Ai että tykkään Luciuksesta. ♥ Tykkään poitsun luonteesta, ulkonäöstä... Kaikesta! ♥
    Harumi on myös tosi mielenkiintoinen hahmo, samoin Julius. (Ja Primniss ja Penelope ovat varmasti myös!) Tämä tarina on aivan valtavan hyvä ja jännittävä, en malta odottaa seuraavaa osaa. c:
    Mutta voi, säälin Luciusta. :c Tuntuu kyllä samalla pahalta myös Harpan puolesta. ;__; So sad. T^T
    Mutta ihana tarina, lisää odotellessa siis~!

    VastaaPoista
  2. hur mahtava öwö' Lucius näyttää niin surulliselta itkiessään :c (mutta onhan hällä itkuun aihetta)
    tuntuu tylsältä sanoa tää taas, mutta olet mahtava tarinankertoja Harumi-san c: (ja kuvaaja hatsu-kun [chan])
    tajusin muuten äskeisissä kuvissa kuinka ihana hymynkaarre harpalla on :o

    VastaaPoista
  3. Vau!!<3 Mahtava tarina, vaikka olen upouusi lukia pääsin heti tarinan tunnelmaan sisään! C:
    Osaat kuvata niin dramaattisesti ja kauniisti *__* En osaa muuta sanoa!

    VastaaPoista
  4. Oooh, aivan sairaan ihana :3!
    Jatkathan pian en kestä jos en saa jatkoa >w<!!

    VastaaPoista
  5. Oooaaa sun kuvatarinat on aina niiin täydellisiä! ♥ :3

    cheerful-doll.blogspot.fi

    VastaaPoista
  6. Nää sun tarinat on tosi hyviä! owo Jatka pian ♥

    VastaaPoista

Merci beaucoup~